Tutkimus on osoittanut sellaisten valtioiden menestyvän, joissa instituutiot ovat vahvoja ja hallinto avointa. Samaan tapaan tarvitsemme vahvoja globaaleja instituutioita. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on korostanut ihmisoikeusperustaa, yhteistyötä ja monenkeskisyyttä. Siksi keskustelu toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä instituutioista on tarpeen. Pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan voivat olla mahdollisia vedenjakajia – meidän on syytä arvioida, miten EU, YK, IMF ja muut rakenteet ovat kriiseissä toimineet ja todennäköisesti korjattava yhteistyön maailmamme perustaa.
Suomen Nato-ratkaisu on tärkeä osa toimintaamme kansainvälisissä instituutioissa. Suomeen ja Eurooppaan tänä keväänä syntynyt tilanne vertautuu 1990-lukuun. Silloin Neuvostoliiton hajoaminen johti siihen, että Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi. Nopeasti jäsenyyden toteuduttua olimme päättämässä EU:n merkittävästä laajenemisesta ja yhteisvaluutta euron käyttöönotosta.
EU-jäsenyyden yhteydessä Nato-jäsenyys olisi ollut mahdollinen ratkaisu. 1980-1990-luvun vaihteen muutosvuosien jälkeen asia ei ole ollut samalla tavalla ajankohtainen. Pitkään elimme ’kylmän sodan jälkeistä aikaa’, jota luonnehti yhteistyön lisääminen ja globalisaation syveneminen. Muistan kun tutkijakollegoiden kanssa mietimme 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, milloin kylmän sodan jälkeinen aikakausi päättyy ja millä nimellä kutsumme seuraavaa aikakautta. Näin voimakas oli kylmän sodan vaikutus. Se määritteli aikakautta vuosikymmeniä päättymisensä jälkeenkin.
24.2.2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan, yli 40 miljoonan asukkaan itsenäiseen eurooppalaiseen valtioon, jää historiaan hetkenä, joka muutti Suomen ja Euroopan turvallisuus- ja toimintaympäristön perustavalla tavalla. Viimeiset kaksi kuukautta jatkunut hyökkäys on vahvistanut muutoksen syvyyden, laajuuden ja karmeuden. Venäjän pitkään jatkunut kehitys kohti yhä autoritäärisempää ja militaristisempaa hallintoa on tehnyt maasta muuta kuin Mihail Gorbatsovin perestroikan tuulien puhaltaessa ja Boris Jeltsinin hallinnon rakentuessa 1990-luvulla arvioimme ja toivoimme.
Toki voi kysyä, eikö muutos tapahtunut jo 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Entä Syyria, Afganistan ja Krimin niemimaa?
Muutos on aina prosessi. Sellainen oli Neuvostoliiton hajoaminen ja sellainen on Putinin hallinnon väkivaltaistuminen ja yksinvaltaistuminen. Osa prosessia on esimerkiksi presidentin ja pääministerin asemaan ja valtaoikeuksiin vuosien mittaan tehdyt muutokset. Suomen ja Euroopan kannalta perustavanlaatuinen murroskohta syntyi, kun väestöltään ja maantieteelliseltä kooltaan Euroopan suurimpiin kuuluvan itsenäisen valtion kimppuun hyökättiin sotilaallisesti.
Näinä kuukausina päättäjät ja kansalaiset ovat joutuneet arvioimaan toimintaympäristön uudelleen samaan tapaan kuin 1990-luvulla Neuvostoliiton hajottua. Nyt Nato-jäsenyys näyttäytyy johdonmukaiselta jatkolta 1990-luvun EU-jäsenyyteen. Ilman Venäjän muutosta ja hyökkäystä Ukrainaan vastaavaa tilannetta ei olisi syntynyt.
Suomen poliittiset instituutiot ovat osoittaneet tässä muutostilanteessa toimintakykynsä. Systemaattinen prosessi lähti heti liikkeelle ja se on näyttäytynyt kansalaiselle johdonmukaiselta. Arvostan avoimuutta, jota on tavoiteltu esimerkiksi korostamalla hallituksen pääsiäisviikolla eduskunnalle antaman selonteon julkisuutta. Ripeä eteneminen Nato-prosessissa voi vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa. Voimme valtiona olla aktiivisia ja toimia, kun olemme jäsentäneet oman ulko- ja turvallisuuspoliittisen asemamme selkeästi ja johdonmukaisesti.
Miksi Nato-jäsenyys on nyt eri tavalla mahdollinen?
Olen ottanut säännöllisesti kantaa Nato-jäsenyyteen vuodesta 2009 lähtien. Näiden vuosien ajan mahdollinen jäsenyys on ajattelussani kiinnittynyt kolmeen peruslähtökohtaan: 1) Venäjä – Nato-suhdetta arvioitaessa on huomioitava Venäjä ja sen toiminta ja mahdollisen jäsenyyden aiheuttama reaktio 2) Ruotsi – naapurissa olevan pohjoismaisen ei-Natomaan kanssa olisi hyvä arvioida asioita yhdessä ja jos Ruotsi muuttaa näkemyksenä Natoon, on myös Suomen uudelleenarvioitava oma asemansa 3) Naton luonne: Nato on puolustusliitto ja sellaisena jäsenyyttä pitää arvioida. Näiden kolmen peruslähtökohdan osalta tilanne muuttui tänä keväänä suhteessa Venäjään.
Näiden kuukausien aikana täsmentyneestä kurkistusaukosta ripeää Nato-jäsenyysprosessia voi tarkastella myös de jure ja de facto -kysymyksenä. De jurella tarkoitan juridista jäsenyyttä ja de facto viittaa tosiasialliseen tilanteeseen. Olemme tehneet laajaa ja konkreettista Nato-yhteistyötä pitkään. Tosiasiallisesti itsenäinen puolustuksemme on suunniteltu ja järjestelty läheisessä kumppanuudessa Naton ja monien Nato-maiden kanssa. Hallituksen selonteko kuvaa asiaa näin: ” Suomen nykyinen kumppanuuteen perustuva yhteistyö on tiivistä ja syvää.”
Vaikka Nato-yhteistyö on jatkuvasti syventynyt, Suomessa ei ole käyty aikoihin mittavaa pohdintaa Nato-jäsenyydestä ennen tätä kevättä. Siihen voi olla syynä erityisesti kaksi asiaa. Puolustuksesta vastaavat viranomaiset ja armeijan asiantuntijat eivät ole erikseen ajaneet Nato-jäsenyyttä yhteiskunnallisessa keskustelussa tai päättäjien suuntaan. Kansallinen varautumisemme yhdistettynä laajaan yhteistyöhön Naton kanssa on arvioitu kestäväksi puolustuspoliittiseksi ratkaisuksi. Kansalaismielipiteen kielteisuus Natoa kohtaan on puolestaan johtanut siihen, että ilman alan vastuuvirkahenkilöiden ja asiantuntijoiden vahvaa painetta poliittisille puolueille ja päättäjille ei ole rakentunut tarvetta Nato-jäsenyyden edistämiseen ja kansalaisten kannan muokkaamiseen. Kansalaismielipiteen johtaminen EU-jäsenyyden taakse vaati laajaa yhteistyötä ja toimintaa 1990-luvulla.
Nato-jäsenyys on uudella tavalla mahdollinen, kun kansalaismielipide on muuttunut näin radikaalisti. Poliittinen päättäjä, joka on ehkä tähän asti nähnyt Suomen puolustuksen olevan kunnossa nykymallissa, voi todeta, että Venäjän hyökkäyssota muutti kansalaisten ajattelun siihen suuntaan kuin tosiallinen toimintamme oli kulkenut jo pitkään. Nyt on loogista ja mahdollista edetä myös Nato-jäsenyyden osalta. Toki Naton artikla viiden jäsenille takaamat turvatakuut on keskeinen muutos, jonka mahdollinen jäsenyys tuo.
Kansanomaisen vertauksen voi ehkä hakea yksityisoikeuden sopimuksesta ja verrata tilannetta avoliitosta avioliittoon siirtymiseen. Avoliitossa on kertynyt yhteistä omaisuutta ja huollettavaa. Yhteisessä rintamassa toimitaan. Kun avioliitto solmitaan ja suhde virallistetaan avioliitto-sopimuksella, yhteiselo tulee monien juridisten prosessien piiriin. Mukaan tulee myös uusia velvoitteita ja sitoumuksia, jotka on jaksettava kantaa myös vaikeammissa tilanteissa. Toisaalta liiton laillinen sopimuspohja tuo selkeyttä, vakautta ja turvaa.
Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen kyky vaikuttaa osana kansainvälistä järjestelmää on todennäköisesti vahvistunut tämän kevään aikana. Parasta kevään kansalaiskeskustelussa on ollut se, että Natosta on puhuttu puolustusliittona. Olemme saaneet lisäymmärrystä järjestön hallinnosta, tehtävistä ja koosta. Viidennen artiklan turvatakuiden merkitystä on käyty läpi. Joskus aiemmin olen kritisoinut sitä, että Nato-jäsenyyttä toisinaan käsitellään niin epämääräisellä arvoyhteisö-puheella, että kuulostaa kuin puhuttaisiin ihmisoikeusjärjestöstä. Nyt näin ei ole ollut. Tämän kevään keskustelun myötä suomalaisilla on edellytykset ymmärtää, mitä Nato-jäsenyys tarkoittaa ja mihin voimme jäseninä vaikuttaa. Jos liitymme Naton jäseniksi liitymme sotilaalliseen puolustusliittoon. Kansallinen päätösvalta sen osana säilyy edelleen laajana.
Kansalaiskeskustelun ja -ymmärryksen tärkeys korostuu, jos Suomesta tulee Naton jäsen. Suomella on koetellut kannanmuodostusprosessit, joissa määrittelemme EU-asioissa Suomen kannat. Vastaavaa tullaan vaatimaan Natossa. On arvokasta, jos kansalaiskeskustelu kykenee jatkossa kriittisesti puimaan ja arvioimaan yksittäisiä linjauksia.
Lopuksi muutama ajatus Venäjän Ukraina-hyökkäyksen laajemmasta vaikutuksesta.
Venäjän hyökkäyksen yksi yllättävä seuraus on ollut Euroopan Unionin toimintakyky. Pakotteita on asetettu yhteisessä rintamassa ja sisäinen solidaarisuus ukrainalaisten etsiessä turvaa on lujittanut kokemusta yhteisestä arvopohjasta.
EU syntyi toisen maailmansodan raunioille rauhan ja vakauden veturiksi. Vuosikymmenien saatossa muutaman maan talousintresseistä lähtenyt liitto on laajentunut ja syventynyt. Viime vuosina unioni on kipuillut peruskysymyksien äärellä, jotka ovat liittyneet laajentumiseen, oikeusvaltioon ja talousvastuisiin. Ukrainan kriisin yhdistävä voima oli tarpeen ja tervetullut.
Tätä voimaa EU tulee tarvitsemaan. Tulevina kuukausina Unionin on pakko pohtia paitsi Ukrainan tulevaisuutta myös monien Ukrainan naapurivaltioiden ja länsi-Balkanin tilannetta. Jos Ukrainan kriisi jonnekin eskaloituu, kriittisin tilanne on tällä hetkellä varmaankin Bosnia ja Hertsegovinassa, jonka toinen valtiopuolikas eli serbien hallitsema serbitasavalta on tukenut Putinia.
Ainoa vakaa tulevaisuus, joka 25 vaikean rauhan vuoden jälkeen Bosnialle voisi olla mahdollinen, on uskottava EU-polku. Ukrainan tavoin kaikki ymmärtävät, että täysjäsenyys ei voi olla välitön ratkaisu. Sen sijaan toivon EU:n kykenevän pragmaattiseen pohdintaan vaihtoehdoista. Täysjäsenyyden ja epämääräisen jäsenyysperspektiivin väliin mahtuisi monenlaisia malleja. Olennaista on kansalaisten ja etenkin nuorten kokemus kuulumisesta yhteiseen avoimeen Eurooppaan, mahdollisuuksien avaaminen.
Suomi tekee oman Nato-ratkaisunsa tänä keväänä ja hyvä niin. Ripeä prosessi ja ratkaisu vapauttaa voimia yhteiseen kansainväliseen toimintaan. Meidän panostamme tullaan tarvitsemaan, kun EU:n vaihtoehtoja rakennetaan ja kun kansainvälinen yhteisö etsii ratkaisuja, joilla aseellinen hyökkäys saadaan loppumaan. Pelkään, että se tulee olemaan vaikeaa. Hyökkäyssodan päättäminen kestävään rauhaan ei ole koskaan helppoa. Ratkaisun on oltava sellainen, että se muodostaa lähtökohdat kestävän tulevaisuuden rakentamiselle Ukrainassa ja toivottavasti myös Venäjällä.
Silti rauhaa ja vakautta pitää kaikin voimin tavoitella. Suomen kaltainen maa voi olla historian osaamisen ja kokemuksen myötä aktiivinen toimija, kun oma asema ja ratkaisut ovat johdonmukaisia ja selkeitä.
Pilvi Torsti, poliittisen historian dosentti
Taustaa kirjoitukselle:
Olen taustaltani poliittisen historian dosentti ja tutkija-opettaja. Vedin 1990- ja 2000-luvuilla poliittiseen historiankäyttöön liittyvää tutkimusta Bosnia ja Hertsegovinassa ja osallistuin kansainvälisen politiikan tutkimukseen Suomessa sekä työn että alan tutkijoiden järjestön kautta. Sdp:ssä olen osallistunut ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun siitä lähtien kun tulin 2008 mukaan. Yksi pyy poliittiseen aktivoitumiseeni olivat Balkanin kokemukset ja sodan ja rauhan kysymykset. Sarajevosta on tullut 1990-luvulta eteenpäin toinen kotikaupunkini. Puolustuspolitiikan valmistelussa en ole ollut mukana. Perheemme historia on evakkohistoriaa kuten niin monella suomalaisella. Yksi sukuhaaramme on venäläinen ja jakautuu Putinin tukijoihin ja kriitikoihin.
