Kirjoitin Töölöläiseen kesämietteitä politiikasta. Resonoivat eduskuntatyöstä luopuvien Huovinen – Kääriäinen – Tölli kanssa.

”Hirveän harva haluaa, että Suomen pääministeri onnistuu. Se on viran vaikein asia ja paradoksaalinenkin: pääministeri johtaa maata, jossa suurin osa haluaa hänen epäonnistuvan.”

”Ruotsin yhteiskunnassa tuntui vallitsevan lähes Hobbesin hahmotelmien mukainen kaikkein sota kaikkia vastaan.”

Luin kesälomalla kahden entisen pääministerin elämästä, Alexander Stubbin ja Olof Palmen. Pääministerikaudet olivat kestoltaan eripituisia ja toisessa oltiin 2010-luvun Suomessa, toisessa vuosikymmenien takaisessa Ruotsissa.

Yksi ilmiö, jota molemmissa kirjoissa kuvattiin, liittyi pääministeriin henkilöön kohdistuvaan pahansuopaisuuteen. 1980-luvun alun Ruotsia kuvattiin maaksi, jossa pääministeri Palme kelpasi vihan kohteeksi ja jokaisen henkilökohtaisen epäonnistumisen syyksi.

Kolumnin alussa oleva sitaatti Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen ”Alex” -kirjasta pysäytti. Onko todella niin, että pääministeri johtaa maata, jossa suurin osa haluaa hänen epäonnistuvan? Jos näin niin mitä se tarkoittaa?

Kaikki tai ainakin valtaosa suomalaisista toivonee, että maata johdettaisiin mahdollisimman viisaasti.
Poliittisen opposition tehtävä on haastaa tehtyjä esityksiä ja esitellä niihin omat vaihtoehtonsa. Mutta se on eri asia kuin toivoa epäonnistumista pääministerin tehtävässä. Pääministerin ja hallituksen jaksaminen ja toimintakyky on koko maan etu. Arviot linjasta tehdään vaaleissa.

Mietitäänpä asiaa tulevan vuoden näkökulmasta.

EU-vaalit ja eduskuntavaalit käydään peräkkäin. Heti vaalien jälkeen Suomeen muodostetaan uusi hallitus ja Suomesta tulee 2019 loppuvuodeksi EU-puheenjohtaja.

Kansallisella tasolla mietittävänä on monia laajoja kysymyksiä kuten ikääntyvän väestön tarpeet, asumisen kalleus sekä työn murros ja siitä seuraava kenties ennen näkemätön uudelleenkoulutustarve.
Kansainvälisesti meillä on käsillä vaativia kysymyksiä, jotka voivat olla ihmiskunnan ja maapallon kannalta kohtalokkaita. Ratkaistavana on Syyrian sota, yhä rajummin etenevä ilmastonmuutos, EU:n perusarvojen vastaisesti toimivat jäsenvaltiot kuten Unkari, Afrikan pakolaisuutena purkautuva köyhyys ja väestönkasvu.

Näiden kysymysten ratkaisuja pitää etsiä voimapolitiikkaa korostavassa Trumputin-ajassa ja Turkin Erdoganin tapaisten hallitsijoiden maailmassa.

Sanomatta selvää, että vakaiden ja vahvojen yhteiskuntien kuten Suomen ja muiden Pohjoismaiden pitäisi olla tässä hetkessä kokoaan suurempia toimijoita ja kyetä aloitteellisuuteen. Ehkä vähän siihen tapaan kuin Palmen Ruotsi toimi kansainvälisesti.

Olisi todella tarpeen että globaalisti tartuttaisiin nykyistä väkevämmin esimerkiksi ilmastonmuutokseen, Afrikan siirtolaisuuskysymykseen ja Syyrian sodan lopettamiseen.

Siksikin 2019 koittava EU-puheenjohtajuus ja muut kansainväliset vaikutuspaikkamme ovat mahdollisuuksia edistää ja etsiä ratkaisuja isoihin aikamme kysymyksiin.

Sellaista toimintaa – kansallisesti ja kansainvälisesti – pystynee parhaiten johtamaan pääministeri, jonka mahdollisimman moni toivoo onnistuvan.

(Kolumni julkaistu alun perin Töölöläisessä 26.8.2018)