HS kertoi ennakkotietoja tänään julkaistavasta Matti Kortteisen ja Mari Vaattovaaran tutkimuksesta, jonka aihe on äärimmäisen tärkeä – itselleni yksi keskeisiä syitä olla mukana vaikuttamassa politiikassa ja päättäjänä.

Vaattovaara ja Kortteinen esittävät HS mukaan, että Helsingin asuinalueiden väliset erot ovat entisestään kasvaneet. Data, jota he käyttävät on vuosilta 1990-2012. Vastaavan tuloksen esitti Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema tutkimus Erilaistuva pääkaupunkiseutu. Sosioekonomiset erot alueittain 2002-2012, joka julkaistiin viime vuonna.

Eriarvoistumiskehitys ei ole uutinen kellekään näitä asioita seuraavalle. Juuri siksi esimerkiksi Sdp:n valtuustoryhmä on toistuvasti nostanut hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamisen YKKÖSTAVOITTEEKSI Helsingissä. Tavoite on kirjattu neljän vuoden valtuustostrategiaan ja sen mukaista toimintaa on edellytetty kaikilta toimijoilta: kouluilta, lastenneuvolalta, terveyskeskuksilta, asuntotuotannolta, kulttuuripalveluilta jne.

Voidaanko tavoitteessa onnistua?

Itse olen päättäjänä ollut jossain määrin pettynyt siihen, miten tavoitteen edistämisestä ja edistymisestä raportoidaan esimerkiksi osana budjettineuvottelujen valmisteluja ja muita keskeisiä päätöksentekotilanteita. Tyypillistä kaupungille on ollut toimittaa tietoa vasta erikseen sitä pyydettäessä ja silloinkin usein suppeasti ja rajatusti. Tästä meillä on viimeinen esimerkki maanantailta, kun kaupunginhallitus joutui erikseen vaatimaan tarkastuslautakunnan jo vuosi sitten vaatimaa raportointia liittyen hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen.

Helsingin Erilaistuva pääkaupunkiseutu –tutkimus oli siinä mielessä karua luettavaa, että siinä todettiin, kuinka lähinnä vain asuntopolitiikalla on todellista vaikutusta eriarvoistumiskehitykseen ja alueiden välisiin eroihin. Kaikki muu kuten erityistuki kouluille ja päiväkodeille tai erityispalvelut sosiaali- ja terveyspuolella on enemmän reagointia syntyneeseen tilanteeseen. Toki voidaan kysyä, millaisia tulokset alueiden välisistä eroista olisivat ilman kaikkia näitä toimia eli sinällään niillä on ilman muuta merkitystä ja arvoa paljonkin, mutta tilastollisen tason tarkastelussa vaikutusta oli siis lähinnä asuntopolitiikalla.

Mitä Helsingissä on asuntopolitiikassa tehty ja tavoiteltu? Tällä hetkellä meillä on voimassa linjaus, jonka mukaan 5500 vuosittain valmistuvan asunnon tavoitteesta 20 prosenttia oli ara-vuokra-asuntoja. Valitettavasti tähän lukuun ei ole joka vuosi päästy. Pitäisi päästä. Ja pitäisi pystyä radikaalimpiin toimiin. Niinpä Helsingin Sdp:n valtuustoryhmä jätti lokakuussa valtuustoaloitteen, jossa esitetään, että asuntotavoite nostetaan 7000 asuntoon vuodessa ja aran määrä tuon tavoitteen sisällä 30:een prosenttiin.

Yhdistettynä asuntojen eri hallintamuotoja (omistus., vuokra, asumisoikeus jne) sekoittavaan linjaan Sdp:n esityksen pitäisi kaiken tutkimuksen valossa vaikuttaa myös asuinalueiden eriytymiseen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Odotamme parhaillaan kaupungin vastausta ja toimenpiteitä!

Selvää on, että kaikessa eriarvoitusmiskehitykseen liittyvässä tehokkaassa toiminnassa tarvittaisiin kipeästi seudullinen ratkaisu. Siksikin on käsittämättömän sääli, ettemme ole saaneet enemmistöä tässä valtakunnassa jonkin sortin metropoliratkaisulle. Nykyhallituksen olematon kaupunkipolitiikka ei tähän paljon lupaa, joten nyt on toimittava niissä puitteissa, jotka meillä on ja koitettava tulevaisuudessa saada aikaan järkevät seudulliset ratkaisut.

**

HS mukaan Vaattovaara ja Kortteinen toteavat, että pääkaupunkiseudun poliitikot ovat epäonnistuneet. Vaattovaaran ja Kortteisen tutkimukseen ei ole vielä voinut perehtyä, mutta suuresti toivon, että he esittävät myös ratkaisuehdotuksia ja toimintamalleja. Niille ainakin Helsingissä löytyy varmasti vastakaikua!

Ja kenties tutkijoiden ”huuto” myös auttaa meitä päättäjiä, jotka olemme näistä kysymyksistä koittaneet pitää meteliä. Poliittinen päättäjähän yleensä aina reagoi näkemykseen, jonka mukaan ollaan epäonnistuttu niin, että pyrkii toimimaan entistä lujemmin, vaikuttavammin ja paremmin.

Eli eikö niin, että otamme esitettävät ratkaisuehdotukset ja lisätoimenpiteet vakavasti Lasse Männistö, Otso Kivekäs, Veronika Honkasalo, Seppo Kanerva, Björn Månsson, Mika Ebeling, Yrjö Hakanen ja Rene Hursti? Mari Vaattovaaraan luotan siinä, että niitä kuulemme.

Lisäksi meillä on Helsingin tietokeskus, joka Timo Cantellin johdolla on sitoutunut nimenomaisesti etsimään tietoa ja sitä kautta esityksiä liittyen eriarvoisuuden ja hyvinvointierojen kaventaminen.