(Tämä kolumni julkaistiin Demokraatissa pe 21.8.2015 eli ennen traagista onnettomuutta Mechelinkadun ja P. Hesperiankadun kulmassa. Viestini on sama: liikennekulttuurimme on muuttunut ja kaipaa akuuttia korjaamista. Yksi isä oli kirjoittanut viisaasti sosiaalisessa mediassa, kuinka liikennekulttuuri ja se, mitä liikenteessä teemme ja sallimme kertoo paljon meistä itsestämme. Itse ajattelen, että Helsingissä on nyt kampanjan paikka ja aion sitä kaupunginhallituksessa esittää.)

Jos ajattelet, että pyöräily ei millään muotoa kosketa sinua tai että koko keskustelu pyöräilystä on turhaa, toivon oikein erityisesti, että luet tämän tekstin.

Kun on maalta kotoisin ja koulumatka ollut aina 2-5 kilometriä, pyöräily on jonkinlainen itsestäänselvyys. Se oli ainoa järkevä vaihtoehto liikkumiseen ennen 18 vuoden ikää.

Ehkä tätä taustaa vasten olen vierastanut täällä Helsingissä tyrkytettyä ”pyöräilyihminen”-statusta. Pyörä on omassa elämäntilanteessa ollut 20 vuoden ajan nopeudessaan ylivoimainen apuväline liikkumisessa paikasta toiseen.

Mutta liikun myös autolla, kävellen ja julkista liikennettä hyödyntäen.

Pyörällä liikkuneen helsinkiläisen miehen traagisesta kuolemasta virinnyttä keskustelua pidän tarpeellisena ja tervetulleena. Viime vuosina moni lienee huomannut aggressiivisen kulttuurin, joka ainakin Helsingin keskustan kaduille on kehittynyt. Ikään kuin kaikki olisivat toisiaan vastaan: autoilla liikkuvat, pyörillä liikkuvat ja kävellen etenevät. Jokaiseen ryhmään mahtuu ihmisiä, jotka katsovat, että muut ovat hänen tiellään, eivät osaa sääntöjä tai muuten tekevät kiusaa.

Monet sanovat pelkäävänsä lujaa viilettäviä pyöriä. Pyörillä liikkuvat valittavat, ettei heille ole osoitettu omaa paikkaa. Autosta arvioiden pyöräilijä hidastaa ajoväylällä liikennettä.

Nyt aggressiivinen kulttuuri ilmeisesti johti turhaan kuolemaan. Ehkä se herättää meidät kaikki: tässä ei ole mitään järkeä.

Mitä pitäisi tehdä?

Olimme viime viikolla Helsingin kaupunginhallituksen voimin Kööpenhaminassa. Kaupunki kasvaa jopa Helsinkiä nopeammin ja väestötiheys on meihin verrattuna yli kaksinkertainen.

Kööpenhaminalaiset ovat todenneet, että ainoa tapa, jolla liikkuminen kaupungissa on mahdollista, perustuu pyöräilyyn, kävelyyn ja julkiseen liikenteeseen. Tähän johtopäätökseen yhtyy valtaosa autonomistajista hyväksyen, että autoilu kaupungin keskustassa on hidasta.

Kiinnostavaa oli, kuinka maan pyöräilyjärjestöä johtava entinen apulaispormestari Klaus Bondam piti etujärjestön tehtävänä ajaa mahdollisuuksia kaikenlaiselle pyöräilylle. Vauhtipyöräilyn sijaan Klaus halusi kiinnittää huomiota esimerkiksi lapsiin, joiden pitää mahtua turvallisesti mukaan kaupungin pyörävirtaan.

Klaus Bondam myös korosti, kuinka Tanskassa pyöräilyyn ei liity mitään asenteita. Kaikki ja kaikenikäiset pyöräilevät. Monilla ei ole varaa autoon, joten pyörä on välttämätön työmatkakaveri. Pyöräilyllä on toki kaupungissa myös pitkät perinteet, mikä helpottaa kulttuurin juurtumista.

Itse toivoisin, että osaisimme Suomen kasvavissa kaupungeissa kehittää paitsi leppoisaa kaikkia arvostavaa kaupunkiliikennekulttuuria, myös rohkeasti pyrkiä edistyksellisiin ratkaisuihin, jotka lisäävät kaikenikäisten kaupunkilaisten ulkoilua ja liikuntaa ja parantavat kaupunkien julkisten yhteisten tilojen viihtyisyyttä. Lisääntyvä autojen määrä ei sitä tee, joten kaiken kansan pyöräilyn ja kävelyn edistäminen on perusteltu ja myös hyvin sosialidemokraattinen tavoite.

On esimerkiksi kaukaa viisasta rakentaa omaa liikkumatilaa erilaisille sähköpyörä- ja rollaattoriratkaisuille, joita taatusti näemme liikenteessä jatkossa yhä enemmän. Sen sijaan, että ikäihmisen on otettava taksi kauppaan tai teatteriin, hän voi hiljakseen rullailla paikalla.

Eikä tässä muuten ole mitään kovin uutta. Lapsuudessani Lammin vanhustentalossa kaikilla oli rullapotkukelkka. 90-vuotiaaksi elänyt isoäitini taittoi kauppamatkan polkupyörällä vielä pitkälti yli 80-vuotiaana.