Viikon ensimmäisen vieraskynän kirjoittaa lääketieteen tohtori, HYKSissa työskentelevä naistentauteihin ja synnytyksiin erikoistuva lääkäri Kaisu Luiro.

Suomen perusterveydenhuolto on kriisissä, sanotaan. Ja samaa mieltä ovat kaikki, joiden terveyskeskuksessa ei ole lääkäriä tai jonne ei saa aikaa. Tuntuu että ainoaksi lääkkeeksi tarjotaan vain lääkärikoulutuksen lisäämistä ilmeisesti ajatuksella, että jos ylikoulutetaan tarpeeksi, lääkärit valitsevat työttömyyden sijasta syrjäisen tai huonosti toimivan terveyskeskuksen työpaikakseen. Tässä ruohonjuuritason puurtajan ajatuksia siitä, miten perusterveydenhuoltoamme voisi elvyttää.

1) Lääkärikoulutuksesta pois terveyskeskuskielteisyys ja niissä työskentelevien kollegoiden vähättely.

Lääkärikoulutus annetaan pääosin yliopistosairaaloissa, joissa opettajina toimivat ne lääkärit, jotka ovat halunneet erikoistua pisimmälle ja kapeimmin ja jotka usein vähätteleväänkin sävyyn puhuvat ”terveyskeskukseen töihin jäämisestä”. Opetusta tulisi jalkauttaa nykyistä enemmän terveyskeskuksiin ja pakollinen kuukauden amanuenssuuri (harjoittelujakso) terveyskeskuksessa olisi paikallaan.

2) Ei vastavalmistuneita lääkäreitä yksin koppiin ottamaan vastaan täyttä listaa potilaita.

Nykyisellään terveyskeskuksia pyöritetään paljon vastavalmistuneiden lääkäreiden voimin, jotka suorittavat siellä pakollista 9 kuukauden terveyskeskuspalvelua. Yleinen asenne on, että tk-palvelu kannattaa hoitaa pian alta pois, jotta pääsee sairaalaan. On käsittämätöntä, että Suomessa laitetaan/pääsee kokemattomimmat lääkärit näin vaativaan ja itsenäiseen työhön. Esimerkiksi lähimmissä Pohjoismaissa lääkärit ovat ensin sairaalatyössä useammalla puolen vuoden jaksolla (sisätaudit, kirurgia), jossa työtä tehdään tiimeissä ja vanhempi seniorilääkäri valvoo, että hoito menee asianmukaisesti. Tämän jälkeen käytännön työvalmius ja konkreettiset taidot ovat aivan eri luokkaa ja voi siirtyä terveyskeskustyöhön.

Olen kokenut tämän omakohtaisestikin. Palattuani parin vuoden sairaalassa työskentelyn jälkeen terveyskeskustyöhön lyhyeksi ajaksi, tuntuivat potilaiden vaivat kummasti helpommilta ja aiemmin hieman ahdistava ja nopeatahtinen vastaanottotyö sujui vaivattomasti. Olin vain parempi lääkäri saatuani monipuolista työkokemusta myös sairaalan puolelta. Ehdottaisin, että valmistumisen jälkeen kaikki työskentelisivät vuoden sairaalassa (esim. nykyisillä europaikoilla) ja sen jälkeen vuoden terveyskeskuksessa. Tämän jälkeen jokaisen tulisi valita erikoistumisala, terveyskeskuslääkärit erikoistuisivat kaikki yleislääketieteeseen ja näin kukaan ei ”vain jäisi” suoraan yliopistosta terkkariin.

3) Mistä yleislääkärit julkiselle puolelle: katse työterveyshuoltoon ja keikkafirmoihin.

Suomessa on Euroopan ja maailman mittakaavassa runsaasti lääkäreitä, koko maassa 3,5 tuhatta asukasta kohden (vrt. EU:n elintasojohtajamaa Luxemburg 3,6) ja lisää koulutetaan. Lääkärien alueellinen jakautuminen on epätasaista, yhteiskuntamme kaupungistuminen ja muuttoliike vaikuttavat tähän eikä sitä lääkärikoulutuksen lisäämisellä pysäytetä. Kuitenkin jopa pääkaupunkiseudulla, jossa työskentelee lähes kolmannes maan lääkäreistä, on terveyskeskuksia ilman lääkäreitä.

Samaan aikaan työterveyslääkärien ja lääkärivuokrausfirmojen keikkalääkärimäärät ovat lisääntyneet. Ei ole realistista, että pitkälle erikoistunut sairaalan erikoislääkäri lähtisi töihin terveyskeskukseen vaikka työoloja kuinka parannettaisiin. Sen sijaan yleislääkärin työtä tehdään nykyään hyvin paljon työterveyshuollon nimellä ja vuokrafirman kautta. Monet kollegat ovat toki aidosti kiinnostuneita työterveyshuollosta ja sen kehittämisestä, mutta luulenpa monien hakeutuneen työterveyshuoltoon tai keikkafirmojen listoille alan suppeamman potilasmateriaalin, joustavien työaikojen ja muhkean palkan vuoksi.

Totta kai lääkärin kannattaa äänestää jaloillaan ja valita työpaikka, jossa työolot ovat hyvät, mutta yhteiskunnallisesti tämä työterveyshuollon paisuminen on merkittävää. Työnantaja ei nimittäin kustanna vuosittaisia gynekologikäyntejä tai muita kivoja ekstroja työntekijöilleen omasta pussistaan. Nykyään maksamme yhdessä Kelan kautta korvauksia työterveyshuollon käynneistä noin 270 miljoonaa euroa vuodessa (v. 2009). Vertailun vuoksi Norjassa työterveyshuolto hoitaa ainoastaan välittömästi työhön liittyvät terveysongelmat, kuten kemikaalialtistukset tai säteilysuojeluasiat, tavalliset terveysvaivat hoidetaan terveyskeskuksessa. Suomessa on käytännössä on luotu rinnakkainen perusterveydenhuoltojärjestelmä niille, jotka ovat vakavaraisissa firmoissa töissä.

4) Terveyskeskusten työolot kuntoon.

Näin ruohonjuuritason lääkärin näkökulmasta on helppo kertoa, mitkä asiat saavat työn sujumaan ja mukavaksi. Työmäärä pitää tietysti olla kohtuullinen ja työvälineet (ml. tietokoneohjelmat) asianmukaiset. Mikä sitten erottaa omassa kokemuksessani tk-työn sairaalatyöstä? Potilastyö sinänsä on palkitsevaa ja kivaa missä vain ja kollegatkin yleensä mukavia, terveyskeskuksessa heitä ei vain juuri koskaan nähnyt kiireen vuoksi. Sairaalassa sen sijaan on klinikkakokouksia, joissa kehitetään toimintaa, käydään läpi mielenkiintoisia potilastapauksia ja kuunnellaan tieteellisiä luentoja etäyhteyden avulla.. Koulutuksiin pääsee ilman että omat työt makaavat tekemättä. Aina on lähellä kollega, jolta kysyä toista mielipidettä. Ja aamulla juodaan yhdessä kahvit ennen työnteon aloittamista. Ja aamukahvia ei kannata koskaan väheksyä työilmapiirin ja -viihtyvyyden luomisessa!

, ,