Mitä pitäisi tehdä, kun Ukrainan kärsimys jatkuu ja muuttuu yhtä karmeammaksi? Mitä voisi tehdä? Neljä viikkoa näitä kysymyksiä varmaan jokaisella.
Sunnuntaina istuin Tuomiokirkossa eturivissä liki kaksituntisen messun, kun A, 7, mukana laulamassa. Joku vastauksen tapainen rakentui.
Koko lapsuuteni kokoonnuimme jouluna ja juhannuksena evakkosuvun kanssa. Jossain vaiheessa tapaninpäivän tai juhannuspäivän iltaa tuli aina muistelu, kuinka Aune-täti ajoi minulle lapsena läheisen Väpe-sedän kanssa lehmiä Karjalasta ja kuinka jossain taloissa otettiin vastaan, toisissa ei. Sitten kyynelsilmin muistettiin Aunen ja Väpen kaatuneita pikkuveljiä. Jossain kohtaa Olavi-pappani viittasi kädellään, että antaa jo olla. Lukioikäiseni kävin pappani kanssa juomassa kuohuviiniä heinikossa, jonka paikalla oli joskus ollut heidän kotitalonsa.
1990-luvun lopulla asuessani sodan runtelemassa Sarajevossa kuuntelin toistuvasti Ziba-ystäväni kokemuksia Italiassa pakolaisena. Syöpäsairaana häntä oli auttanut Fiorella. Fiorellan hyvyyden muistelu helpotti tuskaa, joka tuli, kun mieleen nousi vain muutama vuosi sitten kaatunut Sead-poika, jonka huoneessa Ziban luona asuin.
Nämä molemmat sodat ja tarinat ovat olleet aiemmin läheisiä ja totta, mutta kuitenkin osa jotain toista maailmaa kuin missä itse olen kokenut eläväni. Sunnuntaina Tuomiokirkossa ajatus selkiytyi. Koin ihmeellisen – tekisi mieli sanoa jotenkin pyhän – yhteyden evakkona vaeltaneeseen Aune-tätiin, syöpäsairaana Italiassa selviytyneeseen Zibaan ja mediakuvien ukrainalaisnaisiin, jotka pyrkivät pysymään lujina ja pelastamaan läheisensä maanpäälliseksi helvetiksi kuvaamistaan olosuhteista. He eivät olleetkaan toista maailmaa, vaan elivät ja elävät naisen elämänkaartaan kuten minä nyt. Olemme samaa jaettua ihmisyyden ketjua.
Mitä pitäisi tehdä, kun Mariupolin tapahtumat saavat voimaan pahoin? Mitä voisi tehdä?
Tietenkin meidän pitää tukea Ukrainaa ja ukrainalaisia kaikin konkreettisin tavoin, jotka mahdollisia ja saavutettavia. Unohtaa ei saa, vaikka sota pitkittyisi (tämä on tärkeää). Toivon myös, että sinnikkäästi pyrimme levittämään venäläistutuille tietoa ja tuemme toisinajattelijoita. Suomen turvallisuuspoliittinen analyysi kuuluu asiaan ja sen johtopäätöksien aika tulee. Kaiken viime viikkoina nähdyn perusteella luotan asemansa puolesta vastuussa oleviin hätäapua koordinoivissa järjestöissä ja valtio- ja EU-johdossa. Kansalainen tekee sen, mitä pystyy ja pyydetään.
Yksittäisenä ihmisen vaivannut riittämättömyyden kokemus muutti muotoaan, kun Tuomiokirkossa tajusin, että jaettu ihmisyys ja siihen kuuluva avoin maailma se, mitä meidän kahta voimallisemmin pitää puolustaa ja vahvistaa. Saman kaiun kuulin Ukrainan presidentin puheessa Ruotsin eduskunnalle tällä viikolla. Avoin maailma on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin ja tulee viemään. Sen voimalla karjalaiset rakensivat elämän uudelleen ja Ziba siivosi koteja Sarajevon raunioista. He katsoivat avarasti maailmaan, elivät elämää eteenpäin, eivät tehneet katkeruudesta elämäntehtävää. Ukrainalaisissa on järkyttävän inhimillisen tragedian keskellä samaa avoimen maailman voimaa. ”Elämä voittaa kuoleman, valo voittaa pimeyden” päätti presidentti Zelenyi puheensa Euroopan parlamentille 1.3.
Eurooppa ja maailma on monin tavoin avoimempi paikka nyt kuin toisen maailmansodan jälkeen tai 1990-luvun alussa. Emme anna periksi. Vaikka mannerlaatat ovat liikkuneet ja sumua riittää, perusarvot eivät vaihdu. ”If war is the answer you are asking the wrong question.” Putinin raakuus aliarvioitiin, mutta se ei tarkoita, että hänen edustamansa maailma jotenkin vääjäämättömästi leviäisi.
Näillä ajatuksilla nyt hetken vetäytyminen pohjoisessa. Hiihtoa, lukemista, kirjoittamista. Aikaa ajatella. Mukana on Timo Miettinen palkittu ”Euroopan idea” ja sarajevolais-ukrainalaistaustaisen pakolaiskirjailija Alexander Hemonin teos ”Book of my lives”. Kirjoista kiitos Ulpu Iivari ja Belma Filipovic.
