En ole antanut haastatteluja Susanna Kuparisen työryhmälle. Päätin näin seitsemän vuotta sitten. Olen todistanut Kuparisen työryhmän työmetodeja ja pidän niitä kyseenalaisina. Minulle on sama tehdäänkö työtä journalismin vai taiteen nimiin. 

En halua olla millään tavalla mukana toiminnassa, jota luonnehtii pahansuopaisuus ja todellisia ihmisiä tarkoitushakuisesti pilkkaava mustavalkoinen asioiden vääristely. Ilkeys ei ole kriittisyyden synonyymi. 

Susanna Kuparisen mukaan Helsingin päättäjät valehtelevat eivätkä välitä lapsista koronakriisin jälkeen. Näin Helsingin Sanomat uutisoi (HS 5.10.2021). ”Toivon, että tämä on signaali päättäjille, että me näimme, mitä te teitte ja me toivomme, että ette tee tätä uudestaan. Että ymmärrättekö, että jos valehtelette, jäätte kiinni.”

Viime keväänä Susanna Kuparinen otsikoi kolumninsa Journalisti-lehdessä  “Koskelan surman uutisoinnissa jäi kertomatta, kuka leikkasi lapsilta”. Kriittisen ja riippumattoman journalismin äänitorvi julkaisi siis kolumnin, jossa rinnastettiin sadistinen väkivallanteko ja kaupungin päättäjät.

Kansallisteatteri puolestaa luonnehtii kotisivuillaan: “Susanna Kuparisen ohjaama Sokea piste on dokumentaarinen teatteriesitys. Ajankohtainen teos valaisee politiikan, median ja yhteiskunnallisen todellisuuden katvealueita, jotka jäävät piiloon kriisin keskellä. Residenssitaiteilijaksi kiinnitetyn Kuparisen debyyttiteos Kansallisteatterissa kysyy, miksi poliittisia päätöksiä peitellään ja pyritään luomaan vaikutelma, että ne ovat vaihtoehdottomia ja irrallaan kansalaisten arkielämästä.”

Tämäkö hyväksytään totuudeksi? Kansalllisteatteri? Helsingin Sanomat? Journalisti? Onko keisarilla vaatteita? Entä eettisiä periaatteita? 

Mediatietojen perusteella Susanna Kuparisen Kansallisteatterin lavalle ohjaama “dokumentaarinen teatteri” on kaukana totuudesta tai pyrkimyksestä Helsingin koulutuspäätöksien todelliseen ymmärtämiseen. 

En ylipäänsä ymmärrä, miksi Kuparisen ja työryhmän  pahansuopaa ja harhaanjohtavaa teatteria pidetään  Suomessa dokumentaarisena, siis totuudellisena. Eri asia olisi karnevalisoida ja parodioida yhteiskunnallista toimintaa ilman totuudellisuus-väitettä. Ihan toinen tyylilaji on yhteiskunnallisesti merkittävän ilmiön ymmärtämiseen tosissaan pyrkivä teatteri, jollaisesta esimerkiksi Juha Jokelan Dosentit kelpaa arvokkaaksi esimerkiksi.

En aio jatkossakaan antaa Kuparisen työryhmälle haastatteluja.


, , , ,