Valviran tarkastuksessa ja niistä seuranneista henkilökunnan kertomissa arkikokemuksissa ilmenneet vanhusten hoivan räikeimmät epäkohdat ovat ottaneet sydämestä. Samalla tuntuu, että juuri kukaan ei ole yllättynyt. Moni taitaa miettiä, että onhan tämä tiedetty ja ehkä liian kauan siedetty. Hoitohenkilökunta, vanhukset ja heidän omaisensa ovat jo vuosia nostaneet esiin näitä samoja ongelmia, joista nyt puhutaan. Myös täällä Helsingissä.

Monet meistä päättäjistä ovat olleet vuosia mukana neuvotteluissa, joissa on etsitty ratkaisuja parempaan vanhustenhoivaan. Olemme esittäneet lisärahaa, hoitajamitoituksia ja pyrkineet parantamaan tapoja, joilla hoiva toteutuu ja esimerkiksi hankinnat tehdään. Nämä ovat myös poliittisia kysymyksiä, joissa puolueilla on erilaiset painotukset.

Miksi tämä sitten tuntuu olevan niin vaikeaa?

Keskeinen syy hoivayksiköissä ilmenneisiin ongelmiin on se, että hoitajien määrä on liian pieni suhteessa hoidettaviin. Vastaava resurssipula koskee myös kotihoitoa.

Tämän taustalla taas vaikuttaa se erittäin hieno uutinen, että elämme yhä pidempään yhä virkeämpinä. Tästä seuraa, että sekä kotihoidon että ympärivuorokautisen hoivan määrä ja luonne ovat muuttuneet. Hoivakodeissa olevat vanhukset ovat aiempaa iäkkäämpiä ja tulevat hoivakoteihin aiempaa huonokuntoisempina. Kotiin tarvitaan koko ajan enemmän palveluja.

Mitä voisimme tehdä paremmin?

Suhtuduin aikanaan asiantuntijoiden näkemyksiä seuraillen kriittisesti tarkkoihin hoitajamitoisuuksiin. Keino vaikutti jäykältä ja kuten monet asiantuntijat ajattelin, että suositus riittäisi.

Kantani on ajan myötä muuttunut. Pääomasijoittayhtiöiden logiikka on tuonut hoiva-alalle toimintamalleja, joille on syytä asettaa lakitasoisia sääntöjä ja niiden rikkomisesta seuraavia sanktioita. Säännöt myös suojaavat laatua vaalivia toimijoita.

Helsingissä tämä kysymys on erityinen, koska meillä on paljon yksin asuvia ikäihmisiä. Kaikki eivät ole yksinäisiä, mutta monet ovat riippuvaisia tarjotusta hoivasta, kun sen aika tulee. On luotava mekanismeja, että avun saaminen on nykyistä helpompaa. Pitäisi esimerkiksi helposti löytää puhelinnumero, jonne voi soittaa, kun miettii tulevaa hoidon ja avun tarvettaan.

Toivon, että nyt havaitut ongelmat eivät heijastu kaikkiin alan toimijoihin, kun asiaa perataan. Julkinen sektorit, järjestöt ja monet yritykset ovat keskittyneet laatuun ja tehneet hyvää työtä. Hyvistä käytännöistä pitää oppia.

Järjestöjen roolia voisi ylipäänsä pohtia laajemmin. Ehkä järjestöt voisivat toimia vanhusten edunvalvojana ja esimerkiksi vapaaehtoisten kanssa yhdessä tarjota seuraa ja tukea? Se antaisi voittoa tavoittelemattomille järjestöille syvemmän yhteiskunnallisen tehtävän, joka erottaisi ne, kun markkinavetoinen senioripolitiikka on ajanut järjestöt liian paljon pelkästään yritysten kilpailijoiksi.

Sääntöjen ja hoivalainsäädännön lisäksi päätöksenteossa on tärkeä huomioida arkisen elämän asiat. Kirjastot, kulttuuritapahtumat ja uimahallit kodin lähellä mahdollistavat seniorien vireystilan vaalimisen. Turvalliset jalkakäytävät ja selkeät reitit rollaattoreille ja muille liikkumisapuvälineille kannustavat liikkumaan.

Kaiken ytimessä on ihmisoikeuksien toteutuminen. Kysymys siitä, miksi se ei kaikkialla toteudu nyt eikä ole toteutunut ehkä aiemminkaan, vaatii ymmärrystä niistä moninaisista syistä, jotka tähän johtavat. On varmistettava, että huolehdimme vanhuksista – mummoista ja papoista – kunnioittavasti, lämmöllä ja arvostaen. Että vanhemista ei tarvitse pelätä.

(Kirjoitus julkaistu alun perin Töölöläinen-lehdessä)