Sadan vuoden takaisten traagisten tapahtumien muistelun yhteydessä on palattu pohtimaan sodan nimeä.

Asiasta on tutkimustietoa. Suomalaiset ja historia -tutkimuksessa selvitimme yli tuhannen suomalaisen haastattelulla, mitä nimeä 1918 tapahtumista ihmiset käyttävät. Tuloksista piirtyi kolmen kärki: 35 prosenttia puhui sisällissodasta, 28 prosenttia kansalaissodasta ja 17 prosenttia vapaussodasta. Ikäluokittaisessa tarkastelussa huomattiin, että sisällissotaa käytti valtaosa, yli 60 prosenttia, 1970-luvun jälkeen syntyneistä vastaajista. Oma ikäpolveni, 1970-luvulla syntyneet, ilmoitti puhuvansa lähinnä sisällissodasta (37%) tai kansalaissodasta (34%), vapaussodan mainitsi yhdeksän prosenttia 1970-luvulla syntyneistä vastaajista. Vanhemmissa ikäluokissa sisällissodan käyttö väheni tasaisesti ja kansalaissota-termi oli yleisin ja vapaussota toiseksi yleisin.

Mitä nämä tulokset kertovat?

1918 tapahtumat ovat alle 40-vuotiaiden ajattelussa pääsääntöisesti sisällissota. He tuntevat termin, jota historiantutkimuksessa ja kouluopetuksessa on viime vuosikymmenet systemaattisesti käytetty.

Laajemmin tutkimuksemme tulokset viittasivat samaan suuntaan kuin menneen liki puolen vuoden muistovuoden tapahtumat. Traaginen ja repivä osa suomalaisten menneisyyttä on nyky-yhteiskunnassa asia, jonka vaikeimmistakin yksityiskohdista voidaan keskustella avoimesti ja käytettävissä olevan tiedon varassa. Tutkijakollega Timo Miettinen totesi minusta hyvin, kuinka 1918 tapahtumien käsittely sisällissotana on suomalaisen historiantutkimuksen merkittävä saavutus.

Muistovuosi on osoittautunut merkittäväksi monella tavalla. Se on mahdollistanut paneutumisen ihmisten karmeisiin kohtaloihin. Lukuisia hienoja kirjallisia ja muita taiteellisia teoksia 1918 tapahtumista ja myös niiden käsittelystä seuraavina vuosikymmeninä on julkaistu.

Vuosi on myös tuonut esiin uusia näkökulmia kuten Helsingin punaisen kaupunginjohtajan Jussi Tuomisen tarinan, jonka professori Laura Kolbe löysi arkistoista ja ohjaaja Juha Hurme sovitti esitettävään muotoon. Syksyllä paneudumme erillisessä seminaarissa Helsingin kunnallishallinnon kykyyn toimia kaupunkilaisten parhaaksi ainakin jollain tavalla koko sodan ajan ja myös heti sotaisten kuukausien jälkeen.

Henkilökohtaisesti pelkäsin vuodenvaihteessa, että itsenäisyysjuhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden välinen tunnelmien ristiriita johtaisi tarpeettomaan ja yhteiskuntaa jakavaan keskusteluun. Pelkoa tuki valtioneuvoston jäsenen, ministerin, puheet, jossa tietoisesti puhuttiin muusta kuin sisällissodasta.

Iso kuva kuitenkin näyttää juuri siltä, mitä tutkimuskin kertoo. Sisällissotaa pystytään käsittelemään yhdessä ja tietopohjaisesti. Eittämättä kyseessä on osa synkkää kansallista historiaamme. Riippumaton tutkimus ja lukuisat vapaaehtoiset ovat tehneet valtavan työn, jotta viime vuosikymmeninä on saatu vainajille nimet. Muistomerkkejä rakennetaan joukkohautojen paikoille niin kuin historiansa ymmärtävä yhteiskunta tekee.

Ja siitä nimestä. Minusta on aivan ymmärrettävää, että perhepiireissä ja erilaisissa erilliskeskusteluissa vuoden 1918 tapahtumille on eri sanoja. Omat isovanhempani puhuivat vapaussodasta ja luokkasodasta. Noille nimityksille syntyy perustelut ja ymmärrys ihmisten kokemuksista ja sukujen historiasta.

Muistovuoden anniksi näyttää piirtyvän ymmärryksen ja sovinnon teema. Se on hyvä. Se kuvastaa kykyä suuntautua tulevaan.

(Kirjoitus julkaistu 3.6.2018 Töölöläisessä)