Viimeisen kahden viikon aikana olen kaksi kertaa huomannut pysähtyväni. Itkenyt loppunutta elämää oikein kunnolla ja surressa miettinyt oman sukupolven paikkaa, maailmaa tilaa, Suomen roolia ja mikä meidän vastuumme.

Ensin saatoimme lapsuuden ja nuoruuden presidentti Mauno Koiviston. Kävin läpi oman isoisän evakkotarinan ja mietin monta päivää Eero Huovisen puhetta isoista käsistä, rauhan käsistä.

Viime lauantaina istutimme 89-vuotiaan ranskalaisen ystävän Antonin Bessen muistolle oliivipuun Oxfordissa. Muistojuhlassa itkin läpi neljä puheenvuoroa, joiden pitäjät kokeneita tieteilijöitä, kirjailijoita, arabijohtajia. Puhetta johti hieno historioitsija Margaret McMillan, joka ei säästellyt sanojaan pääministeri Maysta.

Mauno Koivistoa en koskaan tuntenut henkilökohtaisesti, mutta lapsuuden ja nuoruuden muistojen ja luettujen ajatusten valossa opin kunnioittamaan Manua viisaan ja vastuullisen Suomen ikonina.

Antonin Besse tuli elämääni 2001 Sarajevossa.

Tony katsoi kuolemaa silmiin vastarintaliikkeessä toisen maailmansodan aikaisessa Ranskassa ja myöhemmin menetti kotinsa ja perheensä omaisuuden Jemenissä. Tony puhui sujuvaa arabiaa ja hankki farsin kielisiä lehtiä tietääkseen, mitä Iranissa oikeasti tapahtui.

Saimme perheenä oppia tuntemaan suuren humanistin, joka toi Jemenistä polion rampauttamia lapsia hoitoon Pariisiin, perusti kolme United World Collegea neljällä vuosikymmenellä. Ensimmäinen oli Atlantic College Walesissa 1960-luvulla. Oma UWC-lukioni avautui 1980-luvulla Italiaan ja viimeisenä Tony oli kriiittisissä vaihessa mukana, kun perustimme UWC-koulun sodan runtelemaan Mostariin 2006. Hallituksen pj:na sain juuri todistaa kymmenennen vuosikurssin valmistumista.

Tony kuoli päivää ennen Donald Trumpin vaalivoittoa. Se tuntui tarkoitetulta.

Huomasin, että omissa mietteissä Tonyn muistojuhla oli presidentti Mauno Koiviston hautajaisten jatkumo. Miehet olivat liki ikätovereita. Molempien elämää oli peruuttamattomalla tavalla muokannut kokemus toisen maailmansodan rintamalta. Molempia ajoi ajatus siitä, että maailmaa on rakennettava, rauhaa vahvistettava kaikin keinoin.

Tony Bessen muistojuhlan puitteina oli huikea Oxford, St Anthony’s college ja Bodleian kirjasto. Mauno Koiviston muisto täytti päiväksi koko Helsingin. Molemmissa juhlissa kaikki oli harkittu viimeistä yksityiskohtaa myöten. Leskien yksinäinen hauraus särki sydämen, mutta muistutti samalla siitä, miten vahva voima yli 60 vuoden kumppanuus ihmiselle otan. Molemmissa juhlissa voimaa loi erilaisten ihmisten ja alojen yhteys. Tuli hetkeksi tunne, että maailmassa voi löytyä suuria yhteisiä voimia.

Mutta pakoon tämän ajan vaikeutta ja monimutkaisuutta ei pääse. Kahden juhlan välissä Trump irtisanoi Yhdysvallan aikamme tärkeimmästä sopimuksesta eli Pariisin ilmastosopimuksesta. Tonyn muistojuhlan jälkeisenä aamuna heräsimme musertaviin terroriuutisiin Lontoosta.

Näiden uutisen äärellä Tony olisi ollut vihainen ja surullinen yhtä aikaa. Sen jälkeen hän olisi lukenut kaikki löytämänsä analyysit, jakanut parhaat tekstit mahdollisimman laajalle ja toivonut, että globaalisti toisiinsa kiinnittyneet ihmiset kuitenkin voivat rakentaa rauhaa, löytää tavat hillitä ilmastonmuutosta.

Meitä 1990-luvulla aikuiseksi varttuneita ei mikään valmistanut siihen, että maailmasta tulisi keski-ikäämme mennessä näin vaikea ja monimutkainen. 1990-luvun lopun maailma meni eteenpäin. Suomi oli selvinnyt lamasta, kylmä sota päättynyt ja länsimaisen liberaalin demokratian voittokulku vaikutti vääjäämättömältä. Valtaosa meistä lienee uskonut, että kasvu ja edistys jatkuvat vääjäämättömällä tavalla.

Keski-ikään tullessa maailma on vaikea ja globaalit kysymykset valtaisia. Sotien sukupolvi on väistynyt ja meidän pitäisi löytää uudet tulevaisuuden ideat Suomessa ja maailmassa.

Eilen sain soiton eduskunnan ylivirastomestarilta. Hän vahvisti, että nyt valmistaudutaan siihen, että nousen kansanedustajaksi perjantaina, kun Nasima Razmyarista tulee apulaispormestari.

Olen kiitollinen näille kahdelle hienolle miehelle, että heidän vuokseen näinä viikkoina on ollut pakko pysähtyä. En osaa kuvitella syvällisempää valmistautumista perjantaiseen kansanedustajan tehtävän aloittamiseen.