”Me elämme yhden ainokaisen kerran. Siispä on syytä viihtyä tässä maailmassa, saada siitä ote, toimia, tehdä todellisuutta. On löydettävä oma reitti ja tehtävä. Kirja on kartta. Lukeminen on tehokkainta treeniä, kun suunnistetaan ihmisiksi ja ihmisinä.”

Näin kirjoitti arvostamani kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme Yleisradion kolumnissaan maaliskuussa. Hurme käsitteli lukemista, mutta kiteytti kauniisti ajatuksia, jotka sopivat kulttuuriin laajemminkin.

Kulttuuri on tutkimusmatkaa siihen, mitä on elää ihmisenä tässä maailmassa. Kulttuuri on yhteinen muistimme. Kulttuuri auttaa näkemään, keitä olemme nyt, keitä ympärillä olevat ovat, miten voisimme elää, ja se auttaa myös tulevia sukupolvia näkemään jotakin meistä.

***

Minulta on kysytty, miksi vaaleissa ei juuri puhuta kulttuurista, kulttuuripolitiikasta ja pyydetty ainakin omalta osaltani kirjaamaan ajatukseni. Siksi tämä blogi. Kulttuuri kun ei tosiaan vaalikoneissa juuri näy!

Kulttuuripolitiikan on oltava kunnianhimoista ja katsottava kauas. Kuten muutkin alueet, joissa julkinen rahoitus on tärkeässä roolissa, kulttuurin tuet ja julkiset palvelut ovat kovan paineen alla Suomessa 2015.

Itse uskon, että juuri tällaisina aikoin, jolloin suuntaa haetaan ja tulevaisuuden ratkaisuja mietitään, on erityisen tärkeää satsata henkiseen infrastruktuuriin. Olisi hölmöä raskaasti leikata siitä, mikä saa meidät näkemään, keitä olemme ja mitä maailma voisi olla.

Kulttuurilla on myös tärkeä yhteiskunnallinen paikka: sivistyneeseen demokratiaan kuuluu vaihtoehtojen näkeminen, valtavirta-ajattelun kyseenalaistaminen, ajatusten ja ideoiden vapaus. Kukoistava kulttuuri voi tuottaa myös taloudellista hyvinvointia. Vilkas kulttuurielämä lisää asuinalueiden vetovoimaisuutta, kulttuuritapahtumiin investointi tuo tutkitusti eurot takaisin ja taiteilijat työllistävät välillisesti monen alaan osaajia.

Kulttuuri kuuluu kaikille. Siksi on tärkeää säilyttää taideaineet opetussuunnitelmissa ja turvata kaikkein lasten ja nuorten harrastusmahdollisuudet. Liikuntaharrastusten yhteydessä on puhuttu paljon siitä, että harrastusten hinnat ovat karanneet pienituloisten perheiden ulottumattomiin ja tämä kehitys syventää perheiden ja lasten eriarvoistumista. Olen ehdottanut, että urheiluseurojen julkisen tuen ehdoksi asetettaisiin vapaapaikat pienituloisten perheiden lapsille. Myös taideharrastusten suhteen on mietittävä ratkaisuja, jotka varmistaisivat nykyistä paremmin lasten yhdenvertaisen pääsyn harrastusten pariin, perheen tulotasosta riippumatta. Esimerkiksi Turkissa tutustuin taidekouluun, johon kaikki lapset pääsivät maksutta kahdeksi vuodeksi – vastaavia malleja voisimme tutkia samalla kun käymme läpi urheilun julkisen tuen ja vapaajäsenyysmahdollisuudet.

Samalla omaehtoisen, ruohonjuuritason taiteen tekemisen mahdollisuuksia on vahvistettava kaikkien, ja erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Helsingissä on tästä paljon hyviä esimerkkejä.

Koko maan kattava kirjastolaitos on yksi Suomen suurista kulttuurisista saavutuksista. Se on mahdollistanut ihmisten yhdenvertaisen pääsyn tiedon, sivistyksen ja kaunokirjallisuuden tarjoamien maailmojen pariin varallisuudesta riippumatta. Samalla kirjastot vahvistavat yhteistä muistiamme ja pidentävät kirjojen elinkaarta, kun kaupoista kadonneet kirjat voivat kirjastossa löytää vuosienkin jälkeen uusia lukijoita, lukijat kirjoja, joita eivät muuten löytäisi mistään. Tätä saavutusta ei saa näivettää, vaan sitä on vaalittava ja kehitettävä kunnianhimoisesti.

Siksi olen ylpeä siitä, että Suomi 100 vuotta -hanke on kirjasto. Tuleva keskustakirjasto osoittaa kykyä nähdä kauas ja ymmärtää kulttuurin merkitys myös taloudellisesti haastavina aikoina. Se ei saa olla päätepiste vaan alku. Kasvava pääkaupunki tarvitsee jatkuvasti rohkeutta investoida monipuolisiin, kulttuurin tekemisen ja nauttimisen tiloihin, myös matalalla kynnyksellä. Kulttuuritalojen on toimittava taiteenlajinsa elävinä lippulaivoina, aktiivisessa yhteydessä ruohonjuuritason toimijoihin. Keskustakirjaston täytyy vahvistaa koko kaupungin kirjastoverkkoa, josta hyötyvät kaikki.

Kun puhutaan kulttuuripolitiikasta, keskustelu kääntyy usein toimeentuloon. Suurella osalla taiteilijoista elämään kuuluu jatkuva taloudellinen epävarmuus. Tilannetta pahentaa se, että taiteilijoiden sosiaaliturva ei vieläkään ole ajan tasalla. Taiteilijat maksavat apurahoista maatalousyrittäjien eläkkeen ja muusta tulosta yrittäjäeläkevakuutuksen. Eläketurvaa korjaamaan perustettiin vuonna 2012 työryhmä, mutta tehtävä ei onnistunut ja asia jäi ennalleen. Tätä työtä on syytä tulevien neljän vuoden aikana jatkaa, sillä taiteilijan työn sullominen yrittäjyyteen on keinotekoista.

Mitä lupaan? Ainakin sen, että toimin sen hyväksi, että yksittäisten erityisepäkohtien ratkaisuja punnerretaan eteenpäin tulevina vuosina. Ehdottomasti sen, että investoiminen henkiseen infraan pysyy kirkkaana tavoitteena, kun tulevien vuosien julkisen vallan alaisia kulttuuri- ja budjettilinjauksia tehdään ja niihin vaikutetaan. Mutta myös sen, että ymmärrän, missä julkisen vallan ja politiikan tila päättyy ja kulttuurin tinkimätön vapaus alkaa.